tiistai 23. helmikuuta 2016

Vaihtoon: päästä vai joutua?

Kuuden viikon vaihtariajan jälkeen on mukava kertoa, että hommat ovat alkaneet rullata kiinnostavalla tavalla. Hitaan alun jälkeen isommat ja pienemmät rattaat ovat lähteneet liikkeelle.

Tapaamiset sosiaalisen median ja journalismin kehittämiseen keskittyneiden ihmisten, tilaus- ja julkaisuprosesseissa mukana olevien ammattilaisten ja prosesseja kehittävien henkilöiden kanssa ovat tuoneet valtavasti lisää ymmärrystä siitä, mitä Ylessä ja alalla tapahtuu. On ollut mukava tavata ihmisiä, joiden kanssa olen aiemmin tehnyt työtä ja tutustua uusiin tuttavuuksiin.

Myös oman osaston uudet toimintaperiaatteet alkavat olla selvillä ja palvelulupauksen suunnittelu on toiminut Google Drivessa vaivattomasti. Erilaisten tukipyyntöjen palveluprosesseja on pikatestattu ja vaikuttaa siltä, että myös osastoille on helppo viestiä, mitä meiltä voi pyytää ja mitä ei.

Yle-Metropolia  -yhteistyö on poikinut lyhyessä ajassa useita innostavia projekteja. Sisäisiin koulutuksiin tarvittavan verkko-oppimisalustan valintaa puuhatessa on ollut hauska hyödyntää aikaisempia verkostoja ja tutustua uusiin. Verkostojen virittely ja match making onkin puuhaa, johon uppoaa mielellään.

Olen ollut iloisesti yllättänyt  siitä, kuinka eri elämänvaiheissa luodut verkostot yhdistyvät nykyisessä työssäni. Tuntuu myös mukavalta, että täällä arvostetaan sitä, mitä minulla on annettavana. Se osaaminen, jota on Metropoliassa ollessa pitänyt itsestään selvänä, on tullut Ylessä uudenlaiseen käyttöön.

Minulta on myös kyselty työvaihdon sujumisesta ja varovaisesti udeltu, millä tavalla vastaavanlaiseen vaihtoon voisi päästä. Opettaminen tai muu työ talon ulkopuolella kiinnostaa, mutta useilla on myös toive päästä vaihtamaan jonkun kanssa paikkaa Ylen sisällä. Kaikille ei välttämättä ainakaan heti löydy paria, jonka kanssa voi suoraan vaihtaa paikkaa. Silloin pitäisi järjestellä työkiertoa, jossa liikkeelle lähtee useampi henkilö. Se vaatii toki huomattavasti enemmän järjestelyjä sekä vaihtoon lähtijöiltä että varsinkin esimiehiltä.

Oma vaihtoni tapahtui yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Kun oikea vastinpari löytyi (kiitos, Saija!), kaikki sujui vauhdikkaasti. Sitä ennen olin kuitenkin henkisesti valmistautunut asiaan parisen vuotta: ollut valmiina nappaamaan tilaisuuteen sitten, kun se eteen tulee. Vaihtoon lähtemisen ajatus on korkeakoulumaailmassa hyvin positiivisesti virittynyt. Opiskelijat lähtevät innoissaan vaihtoon ulkomaille ja myös opettajat käyvät vaihdossa muissa korkeakouluissa.

Työelämässä aivan kaikki eivät näe vaihtoa välttämättä positiivisena. Joillekin sana “vaihto” tarkoittaa ajatusta siitä, että hankalat tai osaamisessaan jumiutuneet ihmiset pannaan puolipakolla vaihtoon. Valitettavasti tällaista ajattelua on nähtävissä sekä työntekijöiden keskuudessa että jopa joidenkin esimiesten puheissa. Taustalla saattavat olla yt-prosessit ja organisaatiomuutokset, joissa työnkuvien muutoksia ja tiimien uudelleenjärjestelyjä joudutaan pakostikin tekemään. Ihmiset pannaan vaihtoon joskus täysin vastoin tahtoaan.

Kilpailu ja vastentahtoisten muutosten kierre johtaa helposti muiden työn kyttäämiseen. Työkaveria oltaisiin mielellään sysäämässä mukavuusalueeltaan pois - ehkä odottaen, että päästäisiin tekemään hänen työtään. Omaa haavetta vaihdosta ei ehkä uskalleta lähteä kyselemään peläten, ettei paluuta omaan työhön enää ole. Ehkä pelätään sitä hankalan ihmisen leimaa. Tällainen ajatuskulku ei käytännössä johda mihinkään hyvään. Kukaan ei opi.

Työvaihto onnistuu, jos se perustuu vapaaehtoisuuteen ja osapuolten aitoon haluun oppia uutta. Pitää olla valmis lähtemään omasta työyhteisöstä ja tutuista kuvioista uuteen tiimiin ja opettelemaan paitsi uusi työ, myös uuden työyhteisön tavat. Myös vaihtajia vastaanottavien yhteisöjen pitää olla valmiita muutokseen, jonka vaihtaja väistämättä tuo mukanaan. Kaikilla osapuolilla pitää olla uteliaisuutta ja jatkuvan kehittymisen asenne kaikkeen tekemiseen. Valmius oppia toisiltaan ja keksiä uutta. Onnekseni olen nähnyt sen toteutuvan täällä Ylessä.

“Tuo, mitä sä teet, vaatii kyllä tietynlaista luonnetta”, lausahti yksi  kollega. Tulkitsin sen positiivisena, jopa lievänä kehuna. Lisäisin lauseeseen vielä “ja asennetta”. Media-alalla työskentelee lähtökohtaisesti uuden luomisesta nauttivia persoonallisuuksia. Kuinka innokkaana sitä arjessaan toteuttaa, se on kiinni asenteesta.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Pohjamudissa, pinnalla

Kolme viikkoa kansankynttilänä on tuonut näkyväksi muutaman pinnanalaisen poreen. Vähän kiehuntaa tekee varmaan hyvää,  vai mitä luulet, Minna?

Pohjamutiin vajoaa, jos vaatii itseltä liikaa. Opetusmateriaalin valmistaminen stressaa edelleen. Sen värkkääminen vie valtavasti aikaani. Eniten stressaa media-alan lainsäädännön ja etiikan kurssi. Että menevät pykälät oikein, ei kokonaan ilman niitäkään voi aiheeseen perehtyä.

Tällä kurssilla toisaalta on ollut itselleni paras anti. Olemme katselleet Teiniäitejä, Seiska Newsiä ja muita keskustelun kirvoittajia. Vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on - niin kliseiseltä kun se kuulostaakin - energiaa antavaa.

Opetus muuttuu loppukevättä kohden vielä enemmän kädet savessa -tyyppiseksi, mikä vähentää minun yksinpuheluani katederilla. Suunnittelen toki kaiken opetuksen dialogiin pohjaavaksi. Välillä siinä onnistun paremmin.

Pinnalle päin kohoaa, kun uskaltaa luottaa siihen, että homma hoituu, vaikkei ihan joka minuuttia ole valmistellutkaan. Että voi vähän rentoutua, elää hetkessä ja improvisoida. Se ei ole minulle helppoa.

Kolme viikkoa kansankynttilänä on kaikkiaan tuonut yllättävän vähän yllätyksiä. Ison organisaation toimintalogiikka on tuttua. Olen myös sopivalla tavalla teflonia: väliaikainen, kaikkeen ei tarvitse paneutua. Kaukana poissa ovat myös Ylen parlamentaariset työryhmät ja Ison pajan väistömuutot.

Pinnalla keikkuva pää tähyää jo oppimisen mysteeriä. Miten sytyttää opiskelijat oppimaan? Vai onko se edes minun tehtäväni?