Pohjamutiin vajoaa, jos vaatii itseltä liikaa. Opetusmateriaalin valmistaminen stressaa edelleen. Sen värkkääminen vie valtavasti aikaani. Eniten stressaa media-alan lainsäädännön ja etiikan kurssi. Että menevät pykälät oikein, ei kokonaan ilman niitäkään voi aiheeseen perehtyä.
Tällä kurssilla toisaalta on ollut itselleni paras anti. Olemme katselleet Teiniäitejä, Seiska Newsiä ja muita keskustelun kirvoittajia. Vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on - niin kliseiseltä kun se kuulostaakin - energiaa antavaa.
Opetus muuttuu loppukevättä kohden vielä enemmän kädet savessa -tyyppiseksi, mikä vähentää minun yksinpuheluani katederilla. Suunnittelen toki kaiken opetuksen dialogiin pohjaavaksi. Välillä siinä onnistun paremmin.
Pinnalle päin kohoaa, kun uskaltaa luottaa siihen, että homma hoituu, vaikkei ihan joka minuuttia ole valmistellutkaan. Että voi vähän rentoutua, elää hetkessä ja improvisoida. Se ei ole minulle helppoa.
Kolme viikkoa kansankynttilänä on kaikkiaan tuonut yllättävän vähän yllätyksiä. Ison organisaation toimintalogiikka on tuttua. Olen myös sopivalla tavalla teflonia: väliaikainen, kaikkeen ei tarvitse paneutua. Kaukana poissa ovat myös Ylen parlamentaariset työryhmät ja Ison pajan väistömuutot.
Pinnalla keikkuva pää tähyää jo oppimisen mysteeriä. Miten sytyttää opiskelijat oppimaan? Vai onko se edes minun tehtäväni?
